Heidi Hautala: Pelkkä apu ei riitä

01.10.2011

Viime viikolla osallistuin keskusteluun sekä YK:n yleiskokouksessa ja Maailmanpankin vuosikokouksessa. Kansainvälisessä keskustelussa toistuivat monet samat teemat kuin täällä Suomessa: eriarvoistuminen, ilmastonmuutos, nuorisotyöllisyys ja nousevien talouksien rooli kehityspolitiikassa. Nämä keskustelut innostivat minut pohtimaan omaa tulevaa kehityspoliittista toimenpideohjelmaamme ja sen lähtökohtia.

Maailmanpankin yleiskokouksessa pääjohtaja Robert Zoellick puhui ”Beyond Aid” -teemasta. Sen idea on, että pelkkä apu ei vähennä köyhyyttä, vaan tarvitaan laajempaa kehitysrahoitusta, innovatiivista ajattelua ja monipuolista kumppanuutta maiden ja muiden toimijoiden välillä. Omassa puheessaan Zoellick korosti muun muassa yrittäjyyden tukemista sekä nousevien talouksien vastuuta kehityksestä.

Zoellickin ”pelkkä apu ei riitä”-ajatusta mukaillen nostaisin kehityspolitiikkamme johtotähdiksi johdonmukaisuuden ja kokonaisvaltaisuuden. Niiden lisäksi oman arvolistani kärjessä ovat ihmisoikeudet sekä kehitysmaiden omistajuus, joka perustuu demokraattisesti määriteltyihin tarpeisiin ja tavoitteisiin.

New Yorkissa ja Washingtonissa puhuttiin paljon myös sukupuolten tasa-arvosta ja ilmastosta. Näiden kahden teeman älykkäästä yhdistämisestä Suomi sai paljon kiitosta. Olemme pitäneet linjakkaasti esillä sitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa erityisesti naisiin. Itse pidin tästä puheenvuoron Rion sopimuksia koskeneella korkean tason lounaalla ja kerroin, että Suomi tukee kehitysmaiden naisdelegaatteja ilmastokokouksissa.

Ilmasto- ja ympäristöasioista keskusteltiin myös muualla kuten aavikoitumissopimuksen seurantakonferenssissa. UNEP:n pääjohtaja Achim Steiner valoi minuun uskoa, että vihreä talous on avain kestävään kehitykseen. Kasvu ei saa kuitenkaan jättää varjoonsa sosiaalista ulottuvuutta – siksi puhuisinkin mieluummin vihreästä osallistavasta taloudesta (green inclusive growth).

YK:ssa ympäristökysymykset liittyvät läheisesti ensi vuonna pidettävä Rio+20 -kokoukseen, joka tuntui olevan kaikkien huulilla. On siis kulunut 20 vuotta Rion merkittävästä ympäristökokouksesta, jossa päätettiin keskeisistä ympäristösopimuksista. Osa odottaa Rio+20 -kokoukselta kokonaan uutta kehityspolitiikan paradigmaa ja moni puhuu kestävän kehityksen tavoitteiden asettamisesta. Vuosituhattavoitteista puuttuu muun muassa energian saatavuus, mutta on varmasti syytä varoa, että nämä uudet tavoitteet ohittaisivat vuosituhattavoitteet. Tästä muistutti muun muassa tapaamisessamme UNDP:n pääjohtaja Helen Clark.

Viikon aikana kävi selväksi, että niin tasa-arvoa, ilmastopolitiikkaa kuin hyvää hallintoakin (kuten avoimuutta) pidetään Suomen selkeinä vahvuuksina. Minusta ilmasto, tasa-arvo ja hyvä hallinto, joka kattaa ihmisoikeudet, sopisivatkin hyvin tavoitteiksi, jotka olisi otettava konkreettisesti huomioon kaikessa kehityspolitiikassamme.

Vakuutuin entistä vahvemmin siitä, että on unohdettava pallomme jakautuminen köyhään etelään ja rikkaaseen pohjoiseen. Moni ongelma on yhteinen: esimerkiksi elämäntapasairaudet riivaavat niin Suomessa kuin Grenadassakin. Oikeudenmukaista vauraudenjakoa tarvitaan kaikissa maissa niiden kehitysasteesta riippumatta.

 

Heidi Hautala

Kehitysministeri
Kirjoitus on julkaistu samana päivänä myös Vihreiden nettisivuilla www.vihreat.fi

Kirjoitettu klo 13:19 | 0 kommenttia

Touko Aalto: Köyhtyneen valtion tilanne ja rakennesopeutusohjelmien kuristusote

20.06.2011

Vakavasti velkaantuneet maat joutuvat suuntaamaan muiden taloudellisten resurssien ohella myös luonnonvaransa ulkomaanviennin vahvistamiseksi, koska ne tarvitsevat nopeasti ja paljon valuuttaa velkojensa maksuun. Vientitulojen kasvattamisen paine johtaa helposti lyhytnäköiseen politiikkaan, jolloin ympäristönsuojelun kaltaiset asiat joutuvat toisarvoiseen asemaan. Tämä johtaa kestämättömään tilanteeseen, koska luonnonvaroja ei riitä ikuisesti.

Keskeinen syy sille, miksi monet suuresti velkaantuneet maat tekevät tietoisesti todella lyhytnäköisiä ja kestämättömiä ympäristöpoliittisia päätöksiä on se, että ne ovat sitoutuneita IMF: n ja Maailmanpankin rakennesopeutusohjelmiin.[1]

Nämä ohjelmat pyrkivät varmistamaan, että velkaantuneet maat jatkavat maksuvelvoitteidensa noudattamista rahoituskriisistä huolimatta. Käytännössä rahoituslaitokset lainaavat velallisille rahaa, jotta nämä selviäisivät edellisten velkojen koroista, sillä velallisten maiden konkurssit tarkoittavat myös velkojien tappiota. Kehitysmaiden velanhoito-ohjelmille on ominaista niin sanotut haamulainat, jotka tarkoittavat lainaa lainan päälle –politiikkaa.

Velalliset eivät välttämättä selviä velan korkokuluista, joten velanantajat lainaavat lisää velkaa entisen velan korkojen maksamista varten. Nämä lainat mahdollistavat velalliselle maalle annettua lainaa suuremman korkoerän lyhentämisen, joka kääntää rahan nettovirran velallisesta maasta velanantajalle. Velanantaja saa haluamansa korkoerän lisälainan avulla mutta velallinen velkaantuu vain lisää, koska lisälaina oli tarkoitettu vain korkojen maksuun eikä täten itse velan lyhentämiseen.

Rakennesopeutusohjelmien keskeisin vaatimus on varmistaa valtion positiivinen maksutase, joka köyhien maiden kohdalla tarkoittaa lähes kaikkien julkisten menojen rajua leikkausta sekä ulkomaanviennin vahvistamista keinolla millä hyvänsä. Velkaantuneiden kehitysmaiden on ollut lähes pakko suostua luottokelvottomuutensa vuoksi taloutensa rakenteelliseen sopeuttamiseen IMF:n ja Maailmanpankin johdolla.

Velalliset maat tarvitsevat välttämättä lisää lainaa entisten lainojen korkojen poismaksuun sekä taloutensa ylläpitämiseen. Ympäristöongelma muodostuu monissa tapauksissa siitä, että hyvin useat samoja luonnonrikkauksia omaavat velalliset maat joutuvat hyväksikäyttämään luonnonvarojaan, jolloin ne kilpailevat samoilla vientituotteilla toisiaan vastaan. Kyseisten vientituotteiden lisääntyneen kansainvälisen tarjonnan vuoksi niiden maailmanmarkkinahinnat putoavat, jolloin tuotteiden vientiä pitää entisestään tehostaa positiivisen maksutaseen saavuttamiseksi. Jos tilanne pysyy muuttumattomana, niin tämänkaltainen kehitys johtaa tilanteeseen, jossa velalliset velkaantuvat yhä pahemmin pienentyneiden vientitulojen vuoksi, jonka lisäksi niitä uhkaa ympäristökatastrofi.

Rakennesopeutusohjelmien vientivetoinen talousmalli johtaa köyhien maiden luonnonvarojen ryöstökäyttöön varsinkin sen jälkeen kun niiden vientituotteiden hinnat ovat romahtaneet maiden keskinäisestä kilpailusta johtuvan liikatarjonnan vuoksi.

Velkakriisi on vaikuttanut huomattavasti myös monien kehitysmaiden tuotantorakenteeseen, sillä niin sanotut rahakasvit ovat syrjäyttäneet viljelyalaa perinteisimmiltä ruokakasveilta. Näin on tapahtunut, koska rahakasvien maailmanmarkkinahinnat ovat huomattavasti korkeammat kuin ruokakasveilla; tämän lisäksi esimerkiksi huumekaupasta saatavat tuotot eivät törmää salakuljetuksen vuoksi tullimuureihin, jolloin niiden tuotto on monestakin syystä korkeampi.

Rahakasvien viljelyyn keskittyminen yksipuolistaa maiden tuotantorakennetta, joka tekee niistä entistäkin alttiimpia kansainvälisen talouden heilahduksille ja maailmanmarkkinahintojen kehitykselle. Intensiivinen maatalous, rahakasvien viljelyyn keskittyminen sekä lisääntynyt kemiallisten myrkkyjen käyttö johtavat maaperän köyhtymiseen, metsien hakkaamiseen uusien viljelyalueiden tieltä sekä suuriin ympäristöriskeihin kemiallisten myrkkyjen levittyä biosfääriin. Tehotuotanto ja yhden vientilajikkeen viljely ilman perinteistä karjankasvatuksen ja viljelyn vuorottelua johtaa maanviljely- ja laidunpinta-alan vähenemiseen ja yhä kiihtyvään aavikoitumiseen. Maatalous valjastetaan viennin vahvistamiseksi, koska valtion on saatava lisää valuuttaa pitääkseen maksutaseensa positiivisena.

Kaiken kaikkiaan rakenteellisen sopeutuksen ohjelmat ovat jääneet kauaksi niistä tavoitteista, joihin niillä on virallisesti pyritty, sillä talouden vakauttamisen ja rakenteellisten ongelmien ratkaisemisen sijaan ohjelmat ovat esimerkiksi lisänneet voimakkaasti valuuttakurssien epävakautta ja kohdemaiden talouksien rapautumista.

Positiivisen maksutaseen[2] tavoittelun sosiaaliset vaikutukset näkyvät kotimaisen ostovoiman romahduksena, nälänhätänä, peruskoulutuksen ja terveydenhuollon puuttumisena, tautiepidemioina sekä suurina muuttoliikkeinä ja ympäristötuhoina. Rakennesopeutusohjelmilla on ollut itse asiassa enemmän ulkomaanvelkaa lisäävä kuin vähentävä vaikutus, sillä lainaa lainan päälle –politiikka on omiaan lisäämään velkaa ja kaupan vapauttaminen on johtanut kotimaisen tuotannon korvaamiseen tuonnilla, jolloin kotimainen ostovoima heikkenee ja ulkomaankaupan maksutase kääntyy negatiiviseksi.

Touko Aalto

Kirjoittaja on kansanedustajan avustaja ja valmistelee parhaillaan gradua kehitysmaiden velkakriisistä sekä velan ja vallan suhteesta.

 


[1] Rakenteellisen sopeutuksen ohjelmat ovat siis poliittisesti ehdollistettuja lainoja, joilla pyritään puuttumaan rakenteellisina pidettyihin ongelmiin niin taloudessa kuin poliittisissa järjestelmissäkin. IMF:llä ja WB:llä on on keskinäinen työnjako, jonka mukaan IMF neuvottelee velallisten maiden kanssa lainojen poliittiset ehdot ja WB toteuttaa velallisten maiden ministeriöiden kanssa IMF:n kanssa sovitut päätökset (Airaksinen 2003, 120).  (Mikkola 2005, 13; Kantola 1999, 54.)
[2] Positiivisen maksutaseen saavuttaminen on elintärkeää köyhille kehitysmaille, sillä sen saavuttaminen on IMF:n keskeisin vaatimus. Ilman IMF:n asettamien vaatimusten täyttämistä kehitysmailla ei ole käytännössä mahdollisuutta saada lainoja mistään muualtakaan, sillä lainapäätöksiin tarvitaan IMF:n ”hyväksymisleima” (George 1992, 26).

Kirjoitettu klo 14:39 | 1 kommentti
© 2011