Vakavasti velkaantuneet maat joutuvat suuntaamaan muiden taloudellisten resurssien ohella myös luonnonvaransa ulkomaanviennin vahvistamiseksi, koska ne tarvitsevat nopeasti ja paljon valuuttaa velkojensa maksuun. Vientitulojen kasvattamisen paine johtaa helposti lyhytnäköiseen politiikkaan, jolloin ympäristönsuojelun kaltaiset asiat joutuvat toisarvoiseen asemaan. Tämä johtaa kestämättömään tilanteeseen, koska luonnonvaroja ei riitä ikuisesti.

Keskeinen syy sille, miksi monet suuresti velkaantuneet maat tekevät tietoisesti todella lyhytnäköisiä ja kestämättömiä ympäristöpoliittisia päätöksiä on se, että ne ovat sitoutuneita IMF: n ja Maailmanpankin rakennesopeutusohjelmiin.[1]

Nämä ohjelmat pyrkivät varmistamaan, että velkaantuneet maat jatkavat maksuvelvoitteidensa noudattamista rahoituskriisistä huolimatta. Käytännössä rahoituslaitokset lainaavat velallisille rahaa, jotta nämä selviäisivät edellisten velkojen koroista, sillä velallisten maiden konkurssit tarkoittavat myös velkojien tappiota. Kehitysmaiden velanhoito-ohjelmille on ominaista niin sanotut haamulainat, jotka tarkoittavat lainaa lainan päälle –politiikkaa.

Velalliset eivät välttämättä selviä velan korkokuluista, joten velanantajat lainaavat lisää velkaa entisen velan korkojen maksamista varten. Nämä lainat mahdollistavat velalliselle maalle annettua lainaa suuremman korkoerän lyhentämisen, joka kääntää rahan nettovirran velallisesta maasta velanantajalle. Velanantaja saa haluamansa korkoerän lisälainan avulla mutta velallinen velkaantuu vain lisää, koska lisälaina oli tarkoitettu vain korkojen maksuun eikä täten itse velan lyhentämiseen.

Rakennesopeutusohjelmien keskeisin vaatimus on varmistaa valtion positiivinen maksutase, joka köyhien maiden kohdalla tarkoittaa lähes kaikkien julkisten menojen rajua leikkausta sekä ulkomaanviennin vahvistamista keinolla millä hyvänsä. Velkaantuneiden kehitysmaiden on ollut lähes pakko suostua luottokelvottomuutensa vuoksi taloutensa rakenteelliseen sopeuttamiseen IMF:n ja Maailmanpankin johdolla.

Velalliset maat tarvitsevat välttämättä lisää lainaa entisten lainojen korkojen poismaksuun sekä taloutensa ylläpitämiseen. Ympäristöongelma muodostuu monissa tapauksissa siitä, että hyvin useat samoja luonnonrikkauksia omaavat velalliset maat joutuvat hyväksikäyttämään luonnonvarojaan, jolloin ne kilpailevat samoilla vientituotteilla toisiaan vastaan. Kyseisten vientituotteiden lisääntyneen kansainvälisen tarjonnan vuoksi niiden maailmanmarkkinahinnat putoavat, jolloin tuotteiden vientiä pitää entisestään tehostaa positiivisen maksutaseen saavuttamiseksi. Jos tilanne pysyy muuttumattomana, niin tämänkaltainen kehitys johtaa tilanteeseen, jossa velalliset velkaantuvat yhä pahemmin pienentyneiden vientitulojen vuoksi, jonka lisäksi niitä uhkaa ympäristökatastrofi.

Rakennesopeutusohjelmien vientivetoinen talousmalli johtaa köyhien maiden luonnonvarojen ryöstökäyttöön varsinkin sen jälkeen kun niiden vientituotteiden hinnat ovat romahtaneet maiden keskinäisestä kilpailusta johtuvan liikatarjonnan vuoksi.

Velkakriisi on vaikuttanut huomattavasti myös monien kehitysmaiden tuotantorakenteeseen, sillä niin sanotut rahakasvit ovat syrjäyttäneet viljelyalaa perinteisimmiltä ruokakasveilta. Näin on tapahtunut, koska rahakasvien maailmanmarkkinahinnat ovat huomattavasti korkeammat kuin ruokakasveilla; tämän lisäksi esimerkiksi huumekaupasta saatavat tuotot eivät törmää salakuljetuksen vuoksi tullimuureihin, jolloin niiden tuotto on monestakin syystä korkeampi.

Rahakasvien viljelyyn keskittyminen yksipuolistaa maiden tuotantorakennetta, joka tekee niistä entistäkin alttiimpia kansainvälisen talouden heilahduksille ja maailmanmarkkinahintojen kehitykselle. Intensiivinen maatalous, rahakasvien viljelyyn keskittyminen sekä lisääntynyt kemiallisten myrkkyjen käyttö johtavat maaperän köyhtymiseen, metsien hakkaamiseen uusien viljelyalueiden tieltä sekä suuriin ympäristöriskeihin kemiallisten myrkkyjen levittyä biosfääriin. Tehotuotanto ja yhden vientilajikkeen viljely ilman perinteistä karjankasvatuksen ja viljelyn vuorottelua johtaa maanviljely- ja laidunpinta-alan vähenemiseen ja yhä kiihtyvään aavikoitumiseen. Maatalous valjastetaan viennin vahvistamiseksi, koska valtion on saatava lisää valuuttaa pitääkseen maksutaseensa positiivisena.

Kaiken kaikkiaan rakenteellisen sopeutuksen ohjelmat ovat jääneet kauaksi niistä tavoitteista, joihin niillä on virallisesti pyritty, sillä talouden vakauttamisen ja rakenteellisten ongelmien ratkaisemisen sijaan ohjelmat ovat esimerkiksi lisänneet voimakkaasti valuuttakurssien epävakautta ja kohdemaiden talouksien rapautumista.

Positiivisen maksutaseen[2] tavoittelun sosiaaliset vaikutukset näkyvät kotimaisen ostovoiman romahduksena, nälänhätänä, peruskoulutuksen ja terveydenhuollon puuttumisena, tautiepidemioina sekä suurina muuttoliikkeinä ja ympäristötuhoina. Rakennesopeutusohjelmilla on ollut itse asiassa enemmän ulkomaanvelkaa lisäävä kuin vähentävä vaikutus, sillä lainaa lainan päälle –politiikka on omiaan lisäämään velkaa ja kaupan vapauttaminen on johtanut kotimaisen tuotannon korvaamiseen tuonnilla, jolloin kotimainen ostovoima heikkenee ja ulkomaankaupan maksutase kääntyy negatiiviseksi.

Touko Aalto

Kirjoittaja on kansanedustajan avustaja ja valmistelee parhaillaan gradua kehitysmaiden velkakriisistä sekä velan ja vallan suhteesta.

[1] Rakenteellisen sopeutuksen ohjelmat ovat siis poliittisesti ehdollistettuja lainoja, joilla pyritään puuttumaan rakenteellisina pidettyihin ongelmiin niin taloudessa kuin poliittisissa järjestelmissäkin. IMF:llä ja WB:llä on on keskinäinen työnjako, jonka mukaan IMF neuvottelee velallisten maiden kanssa lainojen poliittiset ehdot ja WB toteuttaa velallisten maiden ministeriöiden kanssa IMF:n kanssa sovitut päätökset (Airaksinen 2003, 120).  (Mikkola 2005, 13; Kantola 1999, 54.)
[2] Positiivisen maksutaseen saavuttaminen on elintärkeää köyhille kehitysmaille, sillä sen saavuttaminen on IMF:n keskeisin vaatimus. Ilman IMF:n asettamien vaatimusten täyttämistä kehitysmailla ei ole käytännössä mahdollisuutta saada lainoja mistään muualtakaan, sillä lainapäätöksiin tarvitaan IMF:n ”hyväksymisleima” (George 1992, 26).