Tansania on Suomen ensimmäinen kehitysavun kohdemaa, joka on toiminut monelta osin pilottina erilaisille kehitysyhteistyöhankkeille. Erityisesti 1970-luvulla tehty metsätaloustyö jätti pitkäaikaiset jälkensä Itä-Usambaran alueelle. Hakkuut nähtiin tehokkaana tienä köyhyyden vähentämiseen, ja niitä jatkettiin pitkälle 1980-luvulle. Olisipa Rion lajien monimuotoisuutta korostava, uraa uurtava ympäristö- ja kehityskonferenssi pidetty jo tuolloin, eikä vasta vuonna 1992. Ehkä tuolloin Usambaran ainutlaatuinen luonto olisi saanut olla paremmin rauhassa sitä kohdanneilta rajuilta hakkuilta. Kolmessakymmenessä vuodessa metsiä ehti hävitä peräti 16 000 hehtaaria samalla kun kotoperäisten lajien geneettinen liikkumatila vähentyi merkittävästi.
1990-luvulla tapahtui suunnanmuutos, ja vastuuta metsien hoidosta siirrettiin paikalliselle tasolle. Osallistavassa metsien hoidossa tansanialaiset haluttiin demokraattisemmin mukaan metsiä koskevaan päätöksentekoon kunta- ja kylätasolla, oli kyse sitten metsien omistamisesta, hakkuusta tai keräilystä. Metsätyössä tiedostettiin yhä kasvava puuntarve sekä laittomien hakkuiden asettamat ongelmat.
Hallituksen kehityspoliittinen ohjelma on parhaillaan valmisteilla. Mitä uutta se voisi tuoda metsänhoitoon? Osallistavassa metsänhoidossa ollaan oikealla tiellä, mutta lopullisena tavoitteena tulisi mielestäni olla, että metsiä käytettäisiin nykyistä huomattavasti vähemmän ja suojeltaisiin enemmän. Käytännössä tämä vaatisi ajattelutavan muutosta – paras metsä ei olisikaan ”hoidettu”, vaan hoitamaton ja itseisarvoltaan säilyttämisen arvoinen luonnon monimuotoisuuden tyyssija. Tämä ei kuitenkaan tarkoittaisi sitä, että metsän keskellä asuva ihminen suljettaisiin pois lähiympäristöstään, vaan käyttöä rajoitettaisiin ideaalitapauksessa esimerkiksi marjojen, hedelmien ja lääkekasvien keräilyyn sekä luontomatkailuun. Suojelualueiden ulkopuolisten metsien taloudellisessa hyödyntämisessä tulisi ottaa käyttöön ekologisesti kestävä FSC-sertifiointi.
Hyvä hallinto edellyttää paikallishallinnon resurssien parantamista, vastuun antoa sekä viranomaisten ja paikallisyhteisöjen yhteistyön kehittämistä. Pitkäaikaiset suojelutulokset vaativat puolestaan yhteisöpohjaisen metsänhoidon, vesipalveluiden sekä hiilimarkkinoiden vahvaa ja johdonmukaista tukemista paikallistasolla. Vaihtoehtoisia elannonansaintakeinoja kehittämällä yhteisöiden ei tarvitse turvautua metsän antimiin pärjätäkseen. Vaihtamalla rakennus- ja ruuanvalmistustekniikoita ehkäistään ilmastonmuutosta paitsi säästämällä metsähehtaareja, niin myös vähentämällä hiilipäästöjä.
Jo 1970- ja 2000-lukujen satelliittikuvia vertailtaessa voi huomata, että Itä-Usambaralla oikeastaan ainoat säästyneet metsät ovat suojelualueita – niiden rajoja on kunnioitettu, vaikka kaikki alueiden ympäriltä olisi kaskettu, hakattu ja käytetty polttopuiksi. Suojelualueiden laajentaminen on siis ollut jo vuosikymmeniä myös Tansaniassa tehokkainta metsätyötä. Satelliittikuvat osoittavat lisäksi, että yhteisöpohjainen metsänhoito ja suojelu on tuottanut tulosta metsäpeitteen eheyttämiseksi ekologisissa käytävissä. Käytävien rakentaminen auttaa myös turvaamaan harvinaisten eläinlajien geneettistä monipuolisuutta.
Koska kaikkia alueita ei voida kuitenkaan suojella tiukasti, voi apuna toimia laajalle alueelle laadittava hyvä maankäyttösuunnitelma, jonka avulla varmistetaan kestävä luonnonvarojen käyttö sekä metsäpeitteen säilyminen ja lisääntyminen myös suojelualueiden ulkopuolella. Yhteisöpohjainen metsänhoito on monessa tapauksessa ollut menestyksekästä, vaikka tiukkaa suojelua ei olisi määrätty. Tämä perustuu yhteisöjen omaan vastuuseen metsistään – ihmiset eivät luonnollisestikaan halua hävittää metsiään, joista he saavat muun muassa makeaa vettä sekä kerätä elintärkeitä tuotteita. Kylissä vieraillessani sain kuulla myös yhteisön jäsenten huomanneen itse suojelun vaikutukset – ilmanlaatu oli parantunut, jo kadonneet eläimet palanneet entisille asuinsijoilleen ja veden korkeus noussut metsien jälleen kukoistaessa.
Anna-Stiina Lundqvist
Kirjoittaja on WWF Suomen ulkomaan hankkeiden viestinnästä vastaava tiedottaja, joka vieraili syyskuussa Itä-Usambaralla
